Aito ajattelija eikä mikään hyysärihölmö. Puheenvuoro Jussi Halla-aholle kansallismieliselle ajattelijalle: "Monikulttuurisuuden ongelmia"

http://jussi.halla-aho.com/monikulttuurisuuden_ongelmia.html Monikulttuurisuuden ongelmia 7.9.2006 Aina välillä joku on kysynyt, vastustaisinko monikulttuurisuutta siinäkin tapauksessa, että reaalisesti saatavilla olevat maahanmuuttajat menisivät töihin eivätkä tekisi kantaväestöä enempää rikoksia. Ja aina välillä mietin tätä itsekin. Käytännössä kysymys on akateeminen, koska reaalisesti saatavilla olevat maahanmuuttajat, siis Euroopan näkökulmasta, ovat muslimeja ja afrikkalaisia, eikä yksikään eurooppalainen yhteiskunta ole kyennyt integroimaan heitä niin, että he menisivät töihin eivätkä tekisi kantaväestöä enempää rikoksia. Mutta jos? Reaalisesti olemassa olevan monikulttuurisuuden akuutteja ongelmia ovat rikollisuus ja vastaanottavalle yhteiskunnalle maahanmuuttajista lankeava taloudellinen taakka. Mutta monikulttuurisuudessa on myös krooninen, rikollisuuteen ja työllistymishaasteellisuuteen liittymätön ongelma, joka tekee kaikkien elämän monikulttuurisessa yhteiskunnassa ikäväksi ja vaikeaksi: se, että ihmiset eivät ymmärrä toisiaan, ja että ihmiset redusoituvat yksilöistä viiteryhmiensä edustajiksi. Yksikulttuurisesta yhteiskunnasta on tullut kirosana tiedostavissa piireissä, ja "suvaitsevaisissa" karrikatyyreissä se näyttäytyy valkoihoisena, tylsänä, monotonisena, kravattikaulaisena junttilana. Mielestäni yksikulttuurisen yhteiskunnan oleellinen piirre on kuitenkin se, että siellä vallitsee yhteinen käsitys siitä, mikä on sopivaa ja mikä ei. Toisin sanoen ihmiset ymmärtävät ja pystyvät ennustamaan toistensa motiiveja ja reaktioita. Kaikki jakavat saman käsityksen esimerkiksi siitä, mikä on hyvää ja mikä huonoa käytöstä. Monikulttuurisessa yhteiskunnassa tämä asioiden jouhevan pyörittämisen kannalta keskeinen asetelma menee päreiksi. Edellä sanottu tuli mieleeni lukiessani yhdestä viime kesän valitettavista yksittäistapauksista. Hämäläinen terveyskeskus palkkasi kuukauden määräajaksi muslimilääkärin. Lääkäri ei tullut sovittuun perehdytyskoulutukseen. Kun hän viimein suvaitsi saapua paikalle, häntä olikin ottamassa vastaan sairaanhoitaja eikä kollegalääkäri. Musulmaanimme loukkaantui ja teki tutkintapyynnön työsyrjinnästä. Jatkossa hän käyttäytyi aggressiivisesti muuta henkilökuntaa kohtaan ja teki toisen tutkintapyynnön siitä, että työpaikkaruokalassa ei tarjoiltu sianlihatonta vaihtoehtoa. Lopulta, kahden viikon kärvistelyn jälkeen, hän jäi sairaslomalle. Muutama päivä sitten Ilta-Sanomat kertoi jossakin suomalaisessa pikkukaupungissa asuvasta somaliperheestä, joka ei huolinut veronmaksajain heille kustantamia lastenvaunuja, koska ne olivat käytetyt. Perheen isä oli heittänyt perheelle myönnetystä - maksuttomasta - asunnosta huonekalut mäkeen, koska nekään eivät olleet uusia. Perheen äiti sai sosiaalitoimelta maksusitoumuksen kalliiseen merkkivaateliikkeeseen, koska "perheen sosiaalinen asema yhteisössä" edellytti asianmukaista pukeutumista. Jos kyseinen lääkäri tai kyseiset somalit olisivat valkoihoisia kristittyjä, kaikki tekisivät heidän käytöksestään ilmeisen tulkinnan, ja tutkintapyynnöt lentäisivät räkänaurun saattelemina ö-mappiin. Mutta koska he edustavat toiseutta, kaikki asianosaiset ovat epävarmoja. Onko tuo tyyppi oikeasti kusipää vai onko hän vain muslimi? Puhuuko tässä nyt mies vai hänen kulttuurinsa? Koska toiseus on koskematon, ja koska on rasistista pitää länsimaisen sekulaarikristillisen yhteiskunnan paradigmoja yleisinä mittatikkuina, onko meillä oikeutta pitää häntä mulkerona vain siksi, että hän meidän sapluunamme läpi tarkasteltuna vaikuttaa siltä? Monikultturismi, ja siihen kuuluva kulttuurirelativismi, tekee kommunikaation mahdottomaksi, koska omiin silmiin ja korviin ei voi enää luottaa. Suomen virallinen käännynnäinen, Isra Lehtinen, neuvoi taannoin julkisen sektorin asiakaspalvelijoita, ettei muslimiasiakkaiden tekemiä tappouhkauksia kannata ottaa niin kirjaimellisesti, ne kun kuuluvat arabikulttuurin retoriikkaan. Maahanmuuttajat ovat luonnollisesti oppineet, että eurooppalaiset perääntyvät aina pari askelta taikasanojen "tämä kuuluu kulttuuriini" edessä. Koska eurooppalaisilla ei pääsääntöisesti ole aavistustakaan siitä, mitä kaikkea tulokkaan kulttuuriin kuuluu, ja koska oikeus maahanmuuttajan kulttuurin määrittelyyn on luonnollisesti vain maahanmuuttajalla itsellään, ja koska maahanmuuttajalta - toisin kuin kantaväestön edustajalta - ei voi edellyttää kulttuurillista fleksibiliteettiä, maahanmuuttaja saa mahdollisuuden siirtää vastuun käytöksestään kulttuurilleen. Kulttuuri käski. On tietysti mahdollista opiskella muiden kulttuurien tapoja ja säännöksiä ja sillä keinoin ehkäistä väärinkäsityksiä. Ongelma on siinä, että vallitsevan dogman mukaan suomalaisten on sopeuduttava tulijoihin eikä päinvastoin. Jos Suomessa asuu sadan eri kulttuurin edustajia ja suomalaisten on erikseen opeteltava, miten näiden kulttuurien edustajien puheita pitää tulkita ja miten heille on puhuttava, ettei vahingossa painaisi jotain sellaista nappia, joka saa etnisen henkilön syrjäytymään, raivoamaan suu vaahdossa tai kasaamaan pommia, mitään muuta ei koulussa enää ehditäkään opiskella. Tällainen tulkintakasvatus on ehkä ymmärrettävää sellaisessa yhteiskunnassa, jossa erilaiset ryhmät olosuhteiden pakosta joutuvat elämään yhdessä. Sen sijaan on harvinaisen epäselvää, miksi tällaista konfliktiherkkää viritystä pitäisi ehdoin tahdoin rakentaa. Mikä on sen lisäarvo verrattuna sellaiseen yhteiskuntaan, jonka jäsenet yhteisen vuosisataisen historian vuoksi luonnostaan ymmärtävät toisiaan ja kommunikoivat enemmän tai vähemmän yhteneväisin säännöin? Paitsi että monikulttuurisessa, ja kulttuurirelativistisessa, yhteiskunnassa "kulttuuri" tarjoaa verukkeen pahoille teoille, se myös avaa ovet erilaisiin erivapauksiin ja -oikeuksiin. Ruotsin Mölndalissa muslimikäännynnäinen Evelina Johansson joutui lopettamaan kahden päivän jälkeen kesätyönsä paikallisessa vanhainkodissa vaatetuksensa vuoksi. Kyseinen instanssi edellytti hygieniasyistä työntekijöiden pitävän lyhythihaista paitaa. Johansson kieltäytyi, erosi ja teki syrjintävaltuutetulle ilmoituksen uskontoon perustuvasta syrjinnästä. Viranomaiset yhtyivät näkemykseen ja katsoivat Johanssonin joutuneen etnisen syrjinnän kohteeksi. Johansson on siis valkoihoinen, Ruotsissa ruotsalaisille vanhemmille syntynyt, ruotsia puhuva ruotsalainen. Muslimiksi kääntyminen on ruotsalaisen viranomaistulkinnan mukaan tehnyt hänestä etnisen henkilön. Mutta ei takerruta siihen. Syrjittiinkö Johanssonia ylipäätään? Oleellista tapauksessa on, että hänen vaikeutensa työpaikalla eivät syntyneet hänen uskonnostaan vaan hänen kyvyttömyydestään mukautua työpaikan kaikille yhteisiin hygieniavaatimuksiin. Tilanne on verrannollinen siihen, että alkoholisti Reiska ei kykene saapumaan työpaikalle selvin päin kuten työehdot ja -turvallisuus edellyttävät. Työnantaja sanoo Reiskalle, että ole niin juoppo kuin haluat, ei ole meidän asiamme, mutta täällä olet selvinpäin tai et lainkaan. Reiska joko rajoittaa omaa oikeuttaan alkoholin liikakäyttöön tai ottaa lopputilin. Marssiiko Reiska syrjintävaltuutetun pakeille valittamaan, että häntä syrjittiin alkoholismin perusteella? "Syrjintä" tarkoitti joskus, ja ehkä tarkoittaa vieläkin paperilla, sitä, että jotakuta kohdellaan huonommin kuin jotakuta muuta jonkin epäolennaisen, henkilöön liittyvän ominaisuuden vuoksi. Tällaisen määritelmän mukaan syrjintää olisi esimerkiksi se, että mormoninaisille sallittaisiin työpaikalla huivin käyttö uskonnon perusteella mutta muslimeille ei. Tästä ei kuitenkaan tapauksessamme ole kyse. Kyse on siitä, että vanhainkoti ei suostunut antamaan muslimille erivapauksia (ja siten syrjimään muita) ja vaarantamaan potilasturvallisuutta. Tämä on karmeaa monellakin tasolla. Karmeaa siksi, että syrjimättömyys ja tasapuolinen kohtelu, joihin vanhainkoti oli syyllistynyt, tarkoittaa syrjimistä. Karmeaa siksi, että muslimin oikeus uskontoon perustuvaan erityiskohteluun ohittaa asiakkaan oikeuden turvalliseen hoitoon. Ja karmeaa siksi, että jos tälle tielle lähdetään, joudutaan mahdottomiin tilanteisiin. Oletetaan, että musliminainen hakee poliisikouluun. (Oikeasti näin ei ehkä käy, koska muslimikulttuurissa naisella on muita kiireitä.) Poliisin työ edellyttää housujen käyttöä, koska poliisin on tarvittaessa kyettävä juoksemaan ja hyppimään aitojen yli. Kadulla partioiva poliisi ei myöskään saa naamioitua, koska kansalaisen on voitava nähdä, kenen kanssa hän asioi. Jos musliminaisemme katsoo, että uskonto vaatii häntä pukeutumaan kaapuun ja burkhaan, voiko poliisikoulu dismissata hänet syyllistymättä etniseen syrjintään? Onko kaupungin päiväkodin palkattava mustaan mörköasuun pukeutunut lastenhoitaja, ja menettävätkö tyttäreni oikeuden päivähoitopaikkaan, jos kieltäydyn lähettämästä heitä tällaisen kummajaisen hoiviin naisen mallia oppimaan? Onko terveyskeskuksen pakko palkata sinänsä pätevä muslimilääkäri, joka uskontonsa vuoksi voi palvella vain samaa sukupuolta olevia asiakkaita? Onko asiakkaiden maksettava verorahoillaan kaksi lääkäriä, vaikka yhdelläkin pärjättäisiin? Suvaitsevaisuusväki on haltioissaan muslimien toiseuden edessä. Ratkaisuksi arkipäivän konflikteihin tarjotaan sitä, että me opimme ymmärtämään tuon toiseuden sisältöä, ts. välttämään kommunikatiivisia sudenkuoppia niin viestien lähettäjinä kuin vastaanottajina. Kuten ennenkin olen kirjoittanut, tällainen glorifioiva ja nuoleskeleva lähestymistapa vie muslimeilta motiivin ja edellytykset muuttua joustavammiksi. Jos he itse valmiiksi tietävät olevansa ylivertaisia olentoja, ja jos me omalla käytöksellämme kerromme olevamme samaa mieltä, minkä ihmeen vuoksi he kokisivat tarvetta tehdä jotain integroitumisensa hyväksi? Mutta ehkäpä juuri joustamattomuus ja arkielämän jäykkä ritualistisuus ovat niitä syitä, joiden vuoksi muslimimaailma elää taantumuksen ja pysähtyneisyyden tilassa. Mohammed kertoi 1400 vuotta sitten, miten asiat ovat. Maailma tuli valmiiksi, uusia ideoita ei tarvita, eikä ihmisellä ole enää muuta tehtävää kuin odottaa viimeistä tuomiota. Länsimailla olisi mahdollisuus vapauttaa oma muslimiväestönsä tästä ikeestä toimimalla kuten Reiskan työnantaja: Olkaa niin muslimeja kuin haluatte, mutta täällä tehdään asiat tällä tavalla, koska a) me olimme täällä ensin ja b) tämä tapa tehdä asiat on globaalissa vertailussa osoittautunut paremmaksi tavaksi kuin teidän tapanne. Ellei kelpaa, menkää pois. Ellei länsimainen yhteiskunta painosta muslimejaan muuttumaan, nämä jatkavat tarpomista siinä samassa keskiaikaisessa suossa, jonka he lähtiessään jättivät taakseen. Muslimiyhteisön sisältä, ilman ulkoista yllykettä, muutosta on turha odottaa, koska - kuten edellisessä kappaleessa selitin - sille ei ole mitään motiivia. Ja mitä suuremmaksi muslimiyhteisö kasvaa, sitä vaikeammaksi muuttuu sen manipulointi ulkoakaan päin. Tiedostavat tahot kertovat usein, miten vaikea muslimin on saada Suomessa töitä. Tämä luonnollisesti johtuu vain ja kokonaan siitä, että metsäsuomalainen tuntee irrationaalista vihaa toiseutta kohtaan. Vai voisiko sittenkin olla mahdollista, että työnantaja tekee laskelmia ja miettii, mitä muslimin palkkaamisesta mahdollisesti seuraa. Muslimeilla on vaatimuksia. Muslimin vaatimuksista ei voi neuvotella, koska ne heijastavat Jumalan määräyksiä. Muslimille pitää tehdä vaihtoehtoruokaa, koska hän ei voi syödä kansallisvihannestamme. Muslimin pitää keskeyttää työ monta kertaa päivässä ja pyllistellä rukousmatolla. Muslimin kanssa pitää varoa koko ajan sanojaan. Muslimilla on todennäköisesti vaikeuksia naispuolisen pomon kanssa. Jos muslimi on nainen, hän ei voi asioida miespuolisella työpaikkalääkärillä. Jos työnantaja mokaa jossakin näistä - tai lukemattomista muista - kohdista, muslimi tekee tutkintapyynnön ja syyttää rasismista. Hyvässä tapauksessa aikaa palaa käräjöintiin. Huonossa tapauksessa muslimille pitää maksaa korvauksia. Minkä ihmeen vuoksi aiemmin mainittu hämäläinen terveyskeskus enää ikinä palkkaisi yhtäkään muslimilääkäriä? Mistä päädynkin taas ihmettelemään, miksi juuri niillä, joilla (näin intuitiivisesti ajatellen) olisi kaikkein vähiten varaa vaatia yhtään mitään, on erityisen paljon kulttuurista seuraavia kalliita erityistarpeita. Miksei missään ole sellaisia maahanmuuttajia, jotka vaativat, että heidän verorahoitteisen asuntonsa on oltava hyperaskeettinen, koska "sorry man, profeettamme Bingobango ja jumalamme Uggabugga ovat kieltäneet meitä nauttimasta ylellisyydestä, jota emme ole itse ansainneet"? Miksi Allah ja muslimikulttuuri vaativat muslimilta niin paljon sellaista, mihin muslimilla ei ilman länsimaista veronmaksajaa ole varaa? Tai ehkeivät ne oikeasti vaadikaan. Miten olisi edes mahdollista, että savimajasta saapuneen pakolaisen kulttuuri edellyttää länsimaisiin merkkivaatteisiin pukeutumista? Ehkä hän on vain huomannut, että me eurooppalaiset olemme aika tyhmiä.

Kansallismielisyys tarkoittaa että omaansa uskalletaan perätä ja vaatia oli sitten kyseessä valehteleva neekeri tai stalinistinen miehittäjä-Ryssä

Ohessa esimerkki aidoista kansallismielisistä sivustoista: http://www.prokarelia.net - http://www.aluepalautus.net - http://www.kavkaz.fi Annamme puheenvuoron Veikko Saksille 24.08.2006 ProKarelia KARJALA EUROOPAN JA VENÄJÄN INTEGRAATION KATALYYTTINÄ Karjalan ja muiden pakkoluovutettujen alueitten menetystä ja palautusta on tarkasteltu esim. historiallisena, moraalisena, eettisenä, valtioiden välisenä, ihmisoikeudellisena, esineoikeudellisena, poliittisena, sosiologisena, psykologisena, kansantaloudellisena, liiketaloudellisena, emotionaalisena, teologisena, ihmisyyteen liittyvänä yms. kysymyksenä. Poliittisten päättäjien kannalta ehkä mielenkiintoisimman näkökulman tarjoaa tarkastelu, millaisia emergenttisiä vaikutuksia Euroopan ja Venäjän välisessä integraatiokehityksessä seuraisi palautuksen toimiessa katalyyttinä. Ennen seurausten arviointia on lähtökohtatilanne keskeisimpine ongelmineen tarpeen hahmottaa ainakin pääpiirteisesti. Karjalan palautuksen tausta ja nykytila Suomen osalta viime sotien menetykset olivat lähes musertavat: noin 95 000 kuollutta, 240 000 haavoittunutta, kaikkiaan 800 000 evakuointia, 80 000 sotalasta, 50 000 sotaorpoa, 30 000 sotaleskeä, tämän hetken kansantalouden rasitukseksi laskettuna noin 90 mrd. euron sotakorvaukset, 12 % maa-alueen ja siellä olevan työn, elinkeinon, liiketoiminnan ja kulttuurin menetys, ns. sotasyyllisten ja asekätkijöiden tuomitsemisen häpeä, valvontakomissio ja NL:n painostuksen aika, suomettumisen kausi. Venäjä pitää ratifioimiensa kansainvälisten sopimusten vastaisesti yhä suomalaisten omistamia maita hallussaan, eikä päästä omistajia juurilleen ja hyödyntämään omistustaan. Tämä ihmisoikeusloukkauksen jatkuminen ja selvittämättömät asiat ylläpitävät luottamuksen puutetta Venäjään. Näihin asioihin on Euroopan Neuvosto ottanut kantaa päätöksessään 25.01.2006 tuomitessaan totalitarististen kommunistihallintojen rikokset. Erikoisinta on poliittisen Suomen täysi lamaannus palautusasian hoitamisessa. Valtiojohto ei lainkaan aja omien kansalaistensa oikeuksia. Palautuksesta ei uskalleta edes keskustella. Karjala kuuluu vaiettujen asioitten listalle. Kuitenkin useimmat poliitikot ovat kahden kesken myönteisiä asialle. Kotimainen media on auennut Karjala-keskustelulle joulukuusta 2003 alkaen. Nyt aihe pääsee otsikoihin, kun esillä on jotain uutta. Venäjän mediassa aihetta on käsitelty laajasti Karjalan palautus –kirjan ilmestymisestä lähtien maaliskuussa 2005. Asia on ollut vaihtelevasti esillä eri puolilla maailmaa. CIA:n Factbook on yksi kiinnostava esimerkki tästä. Suomalaiset alkavat enenevästi tunnistaa Karjala-kysymyksen ja valtaosa väestöstä olisi valmis keskustelemaan siitä. Karjalainen kansa on petetty niin monta kertaa, ettei se oikein rohkene uskoa, että asiasta saa puhua. Karjala on pääosin rappiolla. Noin 1 300 kylästä yli 1 000 on tyhjillään. Alueella on kehitetty lähinnä öljylogistisia laitteistoja. Koska alueella olevan omaisuuden omistusasema on riidanalainen, osa rahoittajista karttaa alueelle sijoittamista. Kokonaistilanne maailmassa on sota-ajoista muuttunut radikaalisti. Karjalan kysymys ei enää ole karjalaisten nostalginen haave, vaan sen ratkaisemiseksi tulee rakentaa win-win –pohjainen suunnitelma globaali blokkiutuminen huomioon ottaen. Jäljempänä esitetään yksi suunnitelma, joka perustuu historian, luottamuskysymyksen, blokkiutumisen sekä Euroopan ja Venäjän vahvuuksiin ja heikkouksiin. Eurooppa ja Venäjä globalisaation puristuksessa SITRA:n yliasiamies Esko Aho linjaa Suomen Kuvalehdessä 11.08.2006 EU-maiden tulevaisuutta. Hänen mielestään Suomen EU-puheenjohtajakaudella pitäisi keskittyä olennaiseen eli Euroopan kilpailukyvyn vahvistamiseen. Suomen valtionjohto korostaa Euroopan ja Venäjän suhteiden erityisen suurta merkitystä. Miten tätä erityissuhdetta pitäisi vaalia, siitä ei näytä olevan yksimielisyyttä. Pitäisikö koko muun Euroopan suomettua ja linjata yhteistyö Suomen esimerkille? Pitäisikö perustan olla tasapuolisessa yhteistyössä vai Venäjän tukemisessa? Vai pitäisikö merkittävänä perustana olla Euroopan Neuvoston päätös? SITRA julkisti 08.09.2005 raportin Suomen mahdollisuuksista Venäjällä. Raportti antoi niistä erittäin ruusuisen kuvan, mutta missä ovat todelliset sijoittajat? Venäjän teollinen infrastruktuuri on hyvin kriittisessä tilassa. Imperialistiset vaatimukset hallita maailman suurinta valtiota ja pyrkiä saavuttamaan USA:n huikea teknologisen ja "avaruussodan" taso syövät resursseja. Demografinen kehitys on kriittinen. Demokratia ei ole länsimaista mallia. Aluekohtaiset elintasoerot ovat huikeat. Venäjän pääongelmaksi voitaneen arvioida historiasta ja länsimaisesti katsoen syvästä demokratiavajeesta sekä edellä mainituista seikoista johtuva luottamuksen puute. Erityisinä vahvuuksina Venäjällä ovat raaka-aineet ja energia. Euroopan pääongelmaksi voitaneen määrittää hajanainen kokonaisuus, jossa monet itsekkäästi etujaan ajavat kansallisvaltiot kilpailevat keskenään. Yksinkertaistettuna Euroopalla on hallinnassaan teknologia, know-how ja management, mutta siltä puuttuvat raaka-aineet ja energia. Euroopan ja Venäjän kilpailukyky blokkiutuvan globalisaation puristuksessa riippuu siitä, kuinka hyvin ne kykenevät löytämään keskinäisen yhteistyön, joka johtaa kestävän integraatiokehityksen alkuun. Erikseen kumpikaan ei tule pärjäämään esim. USA:n ja Kiinan kehitykselle. Jotta Euroopan ja Venäjän kilpailukyky saavutettaisiin, on perusongelmat kyettävä ratkaisemaan ja yhteiset edut löytämään. Palautus kehittää luottamuspääomaa Tämän monitahoisen ongelma-yhtälön ratkaisemisen liikkeelle saaminen edellyttää molemmilta osapuolilta tahtoa ja nykyisen umpikujaan johtavan tilanteen oivaltamista. Käynnistysmoottorina toimivan hankkeen tulee olla niin merkittävä, että se perinpohjin herättää osapuolet ja muut maat oivaltamaan sekä uuden ajan alkamisen että uudenlaisen etenemistien. Erittäin rakentava lähtöprojekti muodostuu siitä, että Eurooppa tarjoaa Venäjälle win-win –pohjaista hanketta, joka suoraan pureutuu vaikeimpaan psykologiseen esteeseen, luottamuksen puutteeseen, ja samalla tarjoaa vastapainoksi laajan yhteistyöpohjan ja poliittisen vakauden. Hankkeen tulee olla osoitus eurooppalaisille siitä, että hankkeita voidaan tehdä myös yhteiseksi eduksi. Lähtöhankkeessa Venäjä palauttaa neuvotteluteitse Tarton rauhan rajat eli Karjalan ja muut pakkoluovutetut alueet sekä sopii Suomen kanssa sodan aggressioiden seuraukset. Poliittisesti on vaikea kuvitella positiivisempaa signaalia Venäjän eduksi. Poliittinen asetelma muuttuu täysin uudeksi ja sillä voidaan arvioida olevan välitön vaikutus Venäjän globaalien poliittisten tavoitteiden saavuttamiseen. Palautus on monipuolisesti luottamusta herättävä toimenpide. Asenneilmasto muuttuu. Mutta samalla muuttuu myös Venäjän asema. Palautus merkitsee, että jotain hyvin merkittävää on tapahtunut Venäjän politiikassa. Luottamuksen asteittainen palautuminen lisää voimakkaasti kansainvälistä rahoitusta ja investointeja Venäjälle. Luottamus on kaiken liiketoiminnan ja muun yhteistoiminnan perusta ja sideaines. Karjalan palautus on emergentti ja holistinen tapahtuma Suomella on osaamista laittaa palautettu alue nopeasti kuntoon. Koska Suomen luottoluokitus on hyvä, ei ole mitään ongelmaa saada kaikki alueelle tarvittavat hankkeet rahoitettua kansainvälisellä pääomalla. Sitä on tarjolla 70 kertaa enemmän kuin on tällaisia selkeitä aluekehittämiskohteita. Karjalan kunnostaminen nostaa itäisen Suomen heti jaloilleen. Suomen taloudessa ovat suuret riskit lähellä toteutumista. Palautus antaa kansantaloudelle elintärkeän taloudellisen kasvuruiskeen ja toimii vahvana kasvuveturina. Rakennusaika merkitsee 400 - 500 000 miestyövuotta. Pysyviä työpaikkoja syntyy 150 – 200 000. Lähimarkkinat kaksinkertaistuvat. Palautus antaa voimakkaan kasvusysäyksen ja kasvupohjan myös Pietarille, Petroskoille ja Petsamon lähialueelle. Suuri teollisuus- ja kauppakeskittymä Pietarin kupeessa palvelee molempia maita ja työllistää merkittävästi venäläistä väestöä. Kannaksen ja Petsamon logistiikkakeskukset palvelevat globaalia kauppaa. Karjala on kiinnostava ja turvallinen portti Venäjälle, josta on vain askel Venäjän puolelle, kun investoinnit sinne ovat riittävän turvallisia. Kasvu ja liiketoiminnan kehitys alkavat nopeasti säteillä Itämeren talousalueelle. Baltic Rim –alue kokee mittavan yhteistoiminnan edut. Itämeri saa mahdollisuuden pelastua öljykatastrofilta. Kun palautuksen jälkeinen yhteistyö rakennetaan oikein ja Venäjä jatkaa luottamusta herättävien toimenpiteitten toteuttamista, syntyy vääjäämättä hedelmällinen ja aito yhteistoiminta Euroopan ja Venäjän välillä. Muodostuu kestävän integraatiokehityksen ensimmäinen vaihe. Ensimmäisen hankkeen menestyksellinen toteutus poikii uusia yhteishankkeita eri puolille Venäjän raja-alueita, joista kehitys laajenee sisämaan kasvukeskuksiin. Karjalan palautus onkin vahvasti emergentti ja holistinen ilmiö, josta syntyy kokonaan uusi toiminnan ja yhteistyön taso. Syntyvä tulos ylittää voimakkaasti osatekijöiden yhteenlasketun summan. Varsinainen emergenssi syntyy kotimaisten ja kansainvälisten yritysten ja ihmisten vahvasta panoksesta. Keskeinen tekijä on se, että toiminta organisoituu alhaalta ylöspäin markkinaehtoisesti. Palautus on katalyytti Tässä skenaariossa Karjalan palautus on katalyytti, joka käynnistää voimaperäisen myönteisen kehityksen suurimpien yhteisten ongelmien ratkaisemiseksi. Koska Eurooppa ja Venäjä välttämättä tarvitsevat toisiaan, ei ole kovin realistista suunnitella kehityshankkeita vain omasta näkökulmasta. Pelkät omat eväät eivät riitä globaalissa kilpailussa. Tarvitaan ennakkoluulotonta yhteistoimintaa, sillä perinteisin keinoin syömme mahdollisuuksien pääomaamme yhä pienemmäksi vuosi vuodelta. Eikö Eurooppa ja Venäjä voisi käynnistää yhteistoimintansa ilman rajamuutosta? Eikö Karjalaa voisi vuokrata Suomelle tai eikö Suomi voisi lahjoittaa lähialuerahoina toisenkin miljardi euroa ja EU useita miljardeja? Viime vuosikymmen on osoittanut, ettei aito laaja yhteistyö käynnisty, koska sen tärkein perusta eli luottamus puuttuu. Sama koskee kaikenlaisia väliaikaisratkaisuja pakkoluovutettujen alueitten kohdalla. Niitä on kokeiltu jo yli 60 vuotta. Niin kauan kuin viime sotien johdosta yhä jatkuvat ihmisoikeusloukkaukset ja ihmisyyden syvien arvojen loukkaaminen jatkuvat, on todellista luottamusta turha yrittää poliittisilla puheilla ja vakuutteluilla hankkia. Tarvitaan aitoja tekoja. Aluepalautus on Euroopan Neuvostolle, jossa Venäjä on jäsenenä, selvä signaali siitä, että Venäjä itse tahtoo korjata Neuvostoliiton aggressioita ja rikoksia. Tämä johtanee siihen, ettei totalitarististen kommunistihallintojen rikosten tuomitseminen toteudu samoin kuin saksalaisten kymmeniä vuosia jatkunut natsien rikosten anteeksipyytely ja maksaminen. Ei ole kenenkään etu jäädä kommunistihallintojen rikosten poteroihin, vaan saada aikaan selvitykset ja sovinto ja toteuttaa myönteisesti kehittyvää yhteistyötä uudelta luottamuspohjalta ja win-win -periaatteella. + Veikko Saksi, kauppat. maisteri, päätoimittaja, ProKarelia Alustus Siitosten sukuseuran kokoontumisessa 19.08.2006 Hauholla